Kipulääkitys, paras lääkitys. Ainakin niin sitä luulis. Poistaa fyysisen kivun, jotta voi keskittyä ihan täysillä henkiseen kipuun. Olen koko viikon miettinyt. Pohtinut. Kääntänyt kylkeä turvasohvalla. Olen ollut jotain niin epänormaalia, että läheiseni ovat säikähtäneet.
Uptit, en mä tahallani.
Joskus vain pitää. Pitää ajatella, jotta voisi ymmärtää. Pitää hiljentyä, jotta voisi ajatella. Pitää olla turvasohva, jotta voisi hiljentyä.
Olen toisaalta ymmärtänyt miksei viestini ole mennyt perille tietylle henkilölle kuten olisi pitänyt jo vuosia sitten. Toisaalta en vain ymmärrä.
En muista, että elämässäni olisi koskaan ollut tällaista viikkoa. Olen ollut niin hiljaa. Niin rauhallinen. Niin kylmä.
Hymy. Sitä on säästelty. Tänään löysin sen taas.
Toivon, että en enää hukkaa sitä.
Tunteita, joita tunsin viimeksi yli 8 vuotta sitten. Tiesin silloin, että vielä jonain päivänä palaan niihin. Jonain päivänä on muistettava ne asiat ja se, miltä silloin tuntui. Väitin itselleni, etten enää koskaan ja että nyt tiedän. Että tunnistaisin itsessäni tietyt asiat.
Paskan vitut.
Kuinka unessa ihminen voi elää 7 vuotta elämästään? Kuinka pitkälle pitää mennä, että herää? Kuka herättää prinsessan? Ja mikä ihmeen satu se on, jossa prinsessa herättää prinssin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti